Erika

erika

rakkauteni tästä lähin ja ainiaan; villin pistaasin

vihreää, tätä on kestänyt kauan,

honecker kuoli sittemmin maksasyöpään ja minä

ryömin siemenputkeen kun yksinäisyys yllättää

ryömin makeissa kuoseissa villin pistaasin ja

asevelvollisten vihreää

erika, minä sinua rakastan

kone saa dandyn hahmon

hän on vetäytynyt kohti infernaalista pistettä

raunioittanut sillat ja valaiden hetulat vaskea

painavat paperille lyyrisiä synninkiljahduksia

elostelija - krinoliini-kristus - homokaverini

"erika",

piipputupakan ja lappujen nunna

lähetteiden ja karskin purun

nunna:

emme osaa lopettaa yhteyttä

saavuttaaksemme ykseyttä

en osaa lopettaa ennen

kuin mustenauhat

sitovat herkeän suuni sala-antajat

yksityisarmeijallinen sala-antajia

historiassasi

sinut myytiin viinipullosta

tai käsikirjoituksestasi ja nykyisyytesi

lusit vanhuuden jota minä olen tehdas

oi

erika

Runous!!!!!iiii!!!!

En enää tiedä mihin tämän kirjoittaisin. Tämä kirjoittaa tätä nyt tässä.

Runouden, ei ole tarkoitus vaan on. Tavoittaa muistia, joskaan ei teeskennellyn yhteisymmärryksen kollektiivista pintaa, vaan seka-aineksista omuutta korkeintaan peilaillen itseään taittavilta kulttuurin tasoilta. Runous

kulkee läpi hylättyjen kotien merkkien, erilaisten tendenssien joissa tunnistaa jotakin totuutta ja olla valmis avautumaan ja sisäistämään on olla työläinen, siis runoilija. Tarvitaan: työtä, tarvitaan: halu. Tarvitaan jatkuva vallankumous.

Niin kuin teatterin tarkoitus on tuottaa läsnäoloa ("Koska kansalliskokoukset ovat muuttuneet porvarilliseksi teatteriksi, on porvarilliset teatterit muutettava kansan kokouksiksi"), on runous lihasmuistia, kirjanpainajan, fragmentaarikon ja kapinallisen liikettä, konstailematon. On kirjoitettava ilman sidoksisuuksia, nimiä: on tuotettava orgaaninen liike, tämä tapahtuu syrjässä kaikesta todistuksesta ja viriää eloon arjessa, käytännöissä niin kuin jokainen ajatus, joka punnitaan teoissa. Runouden,

on oltava rikos, sillä kapitalismissa enää lahja (epänormaali rakkaus, yhteiseksi tuominen, kommuunit ja infra, määrällisen ajan "hukkaaminen" kosketuksen intensiteettiin) ja varkaus (shoplifting, lakkoliike, tägäily, identiteettivarkaudet) ovat alkuvoimaisia kaikennielevän pääomakoneen sisällä. Konkreettisemmin: on kiinnitettävä huomio tuotantoon, emme saa tulla nähdyksi, tämä ei tulla kategorisoiduksi, mikä sitten erottaa runoilijan koneesta? Verkon prekaarin botin irlelämän kiimaisesta, ontuvasta varjokuvasta. Laatu?!

Ajateltava paremminkin kehoa kaikkine affekteineen. Runous äärimmillään on verentungosta peniksen kärjessä. Moneutta ja sen syvyyttä surffatessa saavutetaan taso nimeltä maaninen apparaatti, se on emotionaalinen seksi, jolle hakukoneet ovat kiihoketta mutta kädet, ach.

Editoin. Juuri nyt: kuolema Majakovskille, kuolema 1900-luvulle. Ei-sanastoa: beat-kirjallisuus, avantgardet, frankfurtin koulu, turun koulu, moderni, vapaarytmisyys, valistus, jaokkeellisuus ("oksennuksen erittely"), postmod ja hipsterismi (tämä muussa kuin detournement-mielessä), selkeät auktorisoidut kuvat, kaikki pertsa, aktivismi (=oikeusvaltio, humanismi), itsetyytyväinen konseptualismi, metakieli (katalogit, nostalgia, manifestit), ironiset loppusoinnut, määräävät pronominit (ei sis. keskeislyriikkaa: monologit), kaikki paska mikä rekuperoidaan työnjaon, individualismi vs. kollektivismin ja John Stuart Millin sivistyneeseen sfääriin. Unohtui mainita myös nörttimäisyys, tekopyhä, tendenssimäisyys, äijäily, ylipäätään sukupuolet (ulosmitattuna queer/skin-kuvasto).

Mitä on tehtävä? Sisääntuloaukkoja: zapatismi (samoin kaunokirjallinen), blogosfäärit, matalan intensiteetin sissisota (ks. insurrektionismi), ruumiillisuus (banaali tuhoaa bohemian), nietszhilismi, Julma-Henri, nykydramaturgia ("hallittu muoto, vapautunut sisältö"), perustavat aiheet, tekstimassan alastomuus, alleviivaamattomuus, otsikottomuus, jäntevyys, siirtymä luomuhenkisestä hajoilusta tarkoituksenmukaisuuteen ilman tarinallisuutta, tutkinnan käytäviä: v.s. luoma-aho, j.k. ihalainen, raisa marjamäki, andrey tarkovski, jerzy grotowski, kristian smeds, guy debord (SI), deleuze(&guattari), anonymous, antimodernismi, jihadismit.

Siirtolainen

Siirtolainen  
on jo otetusta juoksuaskelesta soluva hahmo, 
se lainaa ihmisen nimeä ja metsän peiton,
jossa karikkeina koko luomakunnan tuhkattu 
menneisyys. Siirtolainen
                          on esitys miten paettava.
                   joutomaalle joukkohaudalla
             luetaan tämä yksinkertainen määrittely
        kehotetaan vaiteliain sanankääntein
muista yhä multaa joksi olit tuleva”,
                         palanut paperipalana
                Siirtolainen
kantaa verenperimässään täyttymyksen 
janoja ja aviotonta moottoria. Siirtolainen 
juoksee lujempaa kuin polvilumpioillaan 
lumessa paavo: panssaroidun junan
takasillalla volodja:
                               näet aivan oikein
            maaseutu autioituu; autioiduttuu
suree suruajan muodollisesti ja muuttuu
                               se on luontoasi, isäsi

lasketaan kontteihin joiden raoista ryömii kiihkoa keuhkoissa
 
                    muistokuvana
                    valintoja yksin tein tavaroina
                    kokonaisena haukkaamisen elämäntavan

tulee olosuhteista jossa rakas sosialismimme on kolajäljitelmä
kantaa mukanaan halua käsityskyvyn ylittävästä vapaudesta
autonlaseissa ja sohvan sisällä, mutta kauniimpana savua

Siirtolainen
    on katoaminen ymmärryksen kategorioiden luotikuvasta
Siirtolainen
   on ihmisenä olemisen ylin taso: 
    esteettinen
      eettinen
         hengellinen
            Siirtolainen
                on lentokala ylipäätään

S  irtolainen -
  i
a ka ajoin historia on heinä. Olemme me kaikki ja olemisemme olohuoneissa Olemassaolo on säteilyä mutta hyvin hidasta. lähtölaskennassa luetaan tämä kaksinkertainen huorittelu; mies pollarilla katselee lähellä rantaa hukkuvia ymmärtääkseen mitä tekee väkivalta, kajahtaa kaupungin uloshengityksessä satunnainen monologi elämän keskeytymättömästä raskaudesta

Siirtolainen :
                    “Kytke alas rockefellerin I moodi.”
Hän on piirtänyt eteemme omakuvan,
                                     ei ole täällä
                          on mennyt.




 

kuljeskelija kapitalismissa

Viidakossa hengähdyspaikkoja on rajallinen määrä. Valaistuja; lämmitettyjä; lokoisia; kapakoita, kahviloita, kauppakeskuksia, kirjastoja, ruokamestoja. Kulkureitit seurailevat jälkiä maksuttomiin vessoihin, halvimpien kahvikuppien ja alennetuimpien hintojen äärelle. Maa on vapaa ja maassa on liikkumisenvapaus, mutta sitä sopii käyttää vain jalkakäytävillä.

Feodaaliajalla tuottaja oli sidottu turpeeseen ja liikuskeli lähinnä kirkonmäellä ja pellonsaralla. Porvariston nosteessa tavattiin ylemmän keskiluokan flanööri patseeraamassa bulevardeja, liian leveitä barrikoitaviksi. Teollistumisen myötä työläisen tie vei tehtaasta tehdaspatruunan tarjoamaan kotiin, Titanicin kannella kauas lännen maille, vapauteen. Postfordistisen tuotannon aikakaudella ihminen ei liiku, sillä ei ole syytä nähdä maailmaa: se medioidaan sohvan äärelle kyllin hienojakoisina paloina kuluttaja-kansalaisen nieleskellä. Vain tavarat liikkuvat ja pääoman bittivirta: tuotantoketjujen karkurit suljetaan turvasäilöihin ja palautetaan lähtöruutuun kuolemaan. Kasvavana trendinä ironiset elintasopakolaiset, jotka pakenevat vanhan maailman ikävyyttä designerin luotolla.

1960-luvulla Kansainväliset Situationistit liftasivat Pariisin joukkoliikennelakkojen aikaan derivé-tekniikalla. Siinä liikkuminen kaupunkitilassa vallataan takaisin kuluttamisen oletuksilta, joiden ilmentymiä nimitetään katalogeissa valinnanvapaudeksi mutta jotka viime kädessä betonoivat sen perustavan koodiston, jolla asioita jäsennetään, käsitetään, merkitään. Liftari-ajelehtija seuraa mielijohteitaan ja pakenee pääoman jähmettävää otetta - ellei käänny itse sen edistyksellisimmäksi muotioikuksi, lihota pääomaa tarjoamallaan vapauden magialla. Kapitalismin suurin uhka onkin rotta, joka kerta toisensa jälkeen livahtaa kameroilta, kytiltä, nimenannoilta, tiedostavilta aikakausjulkaisuilta, rikoslainsäädännöltä, kirjallisuuspalkinnoilta, kuluttajatutkimuksilta, kontrollin kaikilta muodoilta pehmeästä kovaan, kepityksestä isoon haliin. Tuo rotta on anonyymi, taisteleva, sekarotuinen proletaari, joka leikkelee mainoslehdet omiksi kuviksiin, detournaa kapitalismin Varkauden ja Lahjan vallankumouksellisilla aktioilla. Rottamaisuus elää monissa olemassaolevissa käytännöissämme, mutta porvarillisen hegemonian horisontissa sen kokonaisvaltainen omaksuminen vaatii luopumista koiranmoraalista ja siirtymistä alistumattomuuden kulttuuriin.

Näinä päivinä saadaan todistaa erästä vuotuista massavaellusta. Jouluostosten haalija on yhteiskuntajärjestelmän kultahanhi, joka rentoutuu tuottamisen keinotekoisilta rasituksilta kuluttamalla, kulkee täsmäreittejä kauppaklusterista toiseen, toriparkista ketjuliikkeeseen, palautuu kertakäyttöisten nautintojen katarsiksessa. Kulkemista määrittävät erilaiset intersubjektiivisen moralismin, mainonnan, lifestylevalintojen, näennäisten vastakkainasettelujen ja apatian ympäristöt, jokaisella variaatiollaan muovisempi ja illusorisempi luonto, normaalitilana näyttäytyvä kapitalistisen tuotantotavan maailma.

Ylläolevasta hahmottuva pyöräilevä ja liftaava Crimethinkkari on vapauden eräs oire. Tarvitaan kuitenkin horisontaalia autonomian solukkoa, konkreettista järjestäytymistä, määrittelemättömiä alueita ja turvasatamia, saaristo sotsiaalikeskuksia, yhteismaita ja jalansijoja, jotta kuljeskelu niveltyy osaksi yhteiskunnallista muutosta. Vallankumouksen infrastruktuuri vaatii yhtälailla paikallisuuksien seksitöntä rakennustyötä kuin kaupunkisissien surffailua liikevoiman kuohuissa.

--

Lastuja.

irrallisna

Ihmiset tekevät harvemmin spontaaneja valintoja, elleivät ne liity velvollisuuksien feidaamiseen. Kuka jaksaa elää järjestyksessä, parturoida rästityöt saati kirjoittaa säännöllisesti blogiaan, kysympähän vaan. Jättäytyminen tyhjän päälle on hyväksihavaittu itsensä takaisinvaltauksen keino, jos kohta johtaa mielisairauteen, tai mikä pahempaa, kyseenalaistamaan kaiken luokittelun...

Selvisin hengissä kotiin matkalta. Kesti tosin viitisen kuukautta palata tähän blogiin, ja ensi viikolla alkaa joulukuu. Astellessani rinkka hiestä liki kulunutta selkää kotikatua oli läkähdyttävä iltapäivä ja pölyinen torkahtanut heinäkuu: matka oli päätöksessä, ihmissuhteet riekaleina ja omituinen irrallisuuden tunne vallannut psykofysiikan. Seuraavat viikot kuljeskelin hajamielisenä pitkin kotikaupunkini pitkiä kuumia katuja eikä mikään tuntunut istuvan muotoonsa. Ikään kuin matkanteon hypersensitiivinen porous olisi jättänyt pitoisuuksiaan verenkiertoon. Jos ei muuta kuin kofeiinia kahvista, jota opin juomaan vasta Varsovassa, kunniakas harrastus, jota ja tupakkaa yllytän aina sydäntykyttävään hybrikseen asti tuhkiksen äärellä kahviloissa, kapakoissa, katutilassa. Yks tuttu vaan, kertoi kerran tarinaa: joviaali anekdootti kahvin ja tupakan transsubstantioitumisesta hyväksi kirjallisuudeksi.

Viime aikoina olen alkanut haikailla takaisin tien päälle. Erityisen voimakas tuo tunne oli viime viikolla marraskuun ankeimpana päivänä, eikä vain musertavan kaamosrasituksen vaan myös höökäpäälläyhteiskunnan sähkövalaistun työnarkomanian vuoksi. Harva se kerta tulee haaveksuttua talviunista. Yhen Samuelin kaa laskettiin, että ne vois kestää syyspäiväntasauksesta kevätsensellaiseen: lokakuun lopusta maaliskuun loppuun. Syötäis neulasia mun synttäripyhänä ja herättyämme viimein yöttömät yöt kuluis silmät auki. 

Maankiertäjät pakenevat pimeyden vuorovesiä squateille Espanjaan. Porukka tuttuja lähti roadtripille hullun Euroopan halki tätä tarkoitusta varten hankitulla pakulla. Luen diasporapäivityksiä Barcan kukkuloilla vallatuista linnoista, occupidetyistä pankeista, paahteesta: miksi elämän täytyisi olla oletuksellisesti verkkaista hirttäytymisriittiä. Viimeinen vuosi koulua muovaa arjesta puolinaista zombin elämääkuolemaa, jonka terveet hetket kuluvat lähinnä nukkumiseen. Kävelen pidempiä matkoja kuin olisi tarpeen ja kompensoin sitä tupakoimalla sietämättömästi. Minulla on liikaa aikaa ajatella: tyydyttää keinotekoisia tarpeita, jotka erottavat minut yhä peruuttamattomammin haluistani, eritoten vapau'enkaipuusta. Paikkoihin, joissa minua ei tunneta kahviloissa, syrjähyppyjä yksinäisyyteen, missä arki käy välittömämmäksi ja mielihalut määräävät tekemisiämme enemmän kuin leivän ansaitseminen. Joutomaalla ei tunnusteta intersubjektiivisia arvoja.

Keväällä kuljen kauas pois, vannotaas.

pantterisalmiakkia saksassa.

parit viime päivät olen asunut Bornassa. Se on kertaustzzlinen kärpäsenlika Leipzigin kupeessa, hiilikaivosalueella. Bornalaisen toverin (genosse!) isä ajoi meidät eilen kaivannon äärelle, sorautteli guldmain, goalmine?, kuulimme: kultakaivos. Nähtiin valokuvia, joissa fordistisen maankolon tieltä purettavasta kzlästä siirretään telaketjuin, kaivoszhtiön varoin kokonaista kirkkoa ja sadat ihmiset saattavat sitä koko 12:ntoista kilometrin matkan.

Tämä on hieman paratiisi, ein paradise? Zstäväni perheineen asuu nelikerroksisessa, satavuotiaassa vanhassa aatelisvillassa Bornan keskustassa, vehmaan puutarhan zmpäröimässä satulinnassa. DDR:n aikaan kartano muutettiin tavisten asunnoiksi. Vaín zksi erroksista on asutettu, ja viipzmistämme varten perheen äiti valmisteli meille zhden kerroksen kokonaan vain meitä varten. Tai: perheen isän tzöllistämät puutarhatzöläiset käzttävät vessamme vessanaan.

Meidät on ahdettu täzteen ruokaa. Saksalaiset on niin kummia, ne. Zlen kohteliaita, suutahtaessaan vältteleviä, rähäzttelevät ärränsä, genau, genau, alles gut, alles gut! Harvempi oikein puhuu englantia, sillä ollaan idässä, mutta polskalandiaan verrattuna oikein fluentlz.

Puolasta: viimeisimmän merkinnän jälkeen liftasimme kahdella kzzdillä Bechatowin kautta Wroclawiin. Wrosvaf, puolan rovaniemi. tonttupääkaupunki. Lözsimme tiemme CRK [tserka] -nimiseen alakulttuuriväen kulttuurikeskukseen, jossa vietettiin pari zötä quest roomin parvella. Szdämellisiä ihmisiä, mutta kielimuuri vaivasi: siitä huolimatta tuli turistua illallisen äärellä polonialaisten punksien kanssa talvisodasta jne. Viimeisenä iltana katsottiin paikallisessa leffailtamassa elokuva television hulluudesta. Hieman jo poltteli päästä tien päälle, kohti Saksaa, Leipzigia.

Ehkä koko matkan tähän saakka hajottavimpia päiviä oli juuri torstai, jolloin meillä kesti lähes kolme tuntia löztää fukkin wrosvaf-breslau-vratislavian linja-autoasema. Raivo, aggre, loputtoman odottelun jälkeen sietämätön takaintialainen hzrzszszkzzti [tahtoo sanoo: bussimatka] täzteenahdetussa minibussissa kaupungin ulkopuolelle jättimäisen ostoskeskittzmän liepeille. Rakot kantapäissä, helle, juostiin motarin zlitse, angstattiin bensiksellä. Itse liftaaminen on zllättävää kzllä, helpoin osa matkustamista: saatiin lähes oitis vartin jälkeen kzzti saksan ja puolan rajalle. Matkan varrella pzsähdzimme pikkukaupungin ravinteliin, jossa kzzditsijämme (kohtelias, vähäsanastoinen viiksimies) tarjosi puolalaiset perinneateriat ja ehkä maailman ihanaisinta kreikkalaista salladia. Kuolleella rajapzzkillä liftailtiin aikamme, kunnes käkkäräpäinen surffaripoika matkalla Stuttgartiin nappas mukaan. Polteltiin lainatupakkia kattoikkunasta. Saksan bahnit oli aika autuus verrattuna Puolan kakskaistaisiin.

Matkaa tehdessä kemiat on kaikki kaikes. Muuten ei tuu kesää (nztkin sataa, szzs). Oltiin siinä sit dresdeniläisellä bensa-asemalla ja päädzttiin erkaantumaan sekä mielentervezttämme säästelläksemme et järkiszistä, kolmen kzzti on epätodennäköisempi. Itse sain tienposkesta melkein heti kzzdin kohti määränpäätämme Leipzigiä. Jzristelin kaartuvilla asfalttiuomilla kohti taivaanrannan ukkosia ja kzzditsijän stereoissa szstem of a down bassahtavina soundimuureina.

Lopulta Bornaan. Toverit naama ja ralla turvautui junaan kun eivät muuten olisi dresdenistä elossa selviztzneet. Nzt mää ja ralla kuunnellaan pätkivää beirutia sakemannicomraden huonees täällä ihmelinnassa ja ulkona tihku lankeaa idzllisen kzlänraitin zlle. Päivitzs tilanteeseen: eyes on fire remiksinä, olen lopettanut tupakoinnin aikakaudeksi, mitä todella tapahtuu. Huomenna heräämme anteeksiantamattoman aikaiseen vieraillaksemme isäntämme koulussa, sit taas teille. Berlin.

Ich hofe es wir nicht regnen.

ZEST! PIWO! PAPIEROSY!

Ei poikiva vaan Varsova. Istutaan keskustan huudeilla pittoreskin squatin olohuoneessa. Puolan kieli kuulostaa hiukan ven'j'lt', hiukan mysteerilt'. Alkumatkan helle on vaihtunut ilmavaksi pilvipoudaksi, autuus. T'n'''n her'simme pitkien y;unien j'lkeen majapaikastamme, esikaupunkimetsikk;;n pystytetyst' vankkurikyl'st'. Her'ilimme keitti;p;yd'n ''rell' teekupposten ja dyykatun aamiaisen parissa, takkuilimme takkuavan internetin kanssa ja pummasimme bussissa keskustaan. Maisemallinen stalinistisia torneja, lasia, betonia, turistirysi', ketjukahviloita. Viimeisill' zlotinroposilla kuvun alle falafelia, hiilihapokasta sihijuomaa, slimmej' savukkeita. Kummaa el'm'n tunnetta.

Jopa on ep'johdonmukaista. Asiallisinta olisi kulkea kronologisesti matkustavaisten matkassa halki helvetillisen hohkaavan Baltian; ukkostavan Kaunasin; bensisten takaniityille hienhajuisiin telttoihin; ummikkojen kuskien autonkoreihin; natsahtavan hostellin armeliaanh;yry;viin suihkukoppeihin; Nowy :;;b;lb;;l Swiatin vassarikuppilaan marjaisten drinkkien poltteeseen; Elba-squatin ravinteliin, jossa lakto-ovoperseet el'hdytt'v'st' pitsasta ja kuplivasta oluesta, livets stil.

T'mm;sii tuntoja. Naama hoputtaa tossa korvanjuuressa, ei osaa olla tekem'tt'. Ite k'yt'n luppoajat harhailuun, valokuvailuun, tupakointiin, kirjoitan runoutta taiteltuihin karttoihin. Huomisesta alkaen on uusi viikko, uudet skoudet: liftanemme Wroclawiin (wrossuafiin) paikalliseen anarkistaniin, mutta varmaankin vasta ylihuomenna, vastal;yt'm'mme squatti on sen verran fiini. N'' kuviot innostaa ja inspiroi. T'm'n matkan j'lkeen oon kai muuttunut andro ja suollan taidetta (kuin paskaa, ajatuksia).