Ihmiset tekevät harvemmin spontaaneja valintoja, elleivät ne liity velvollisuuksien feidaamiseen. Kuka jaksaa elää järjestyksessä, parturoida rästityöt saati kirjoittaa säännöllisesti blogiaan, kysympähän vaan. Jättäytyminen tyhjän päälle on hyväksihavaittu itsensä takaisinvaltauksen keino, jos kohta johtaa mielisairauteen, tai mikä pahempaa, kyseenalaistamaan kaiken luokittelun...
Selvisin hengissä kotiin matkalta. Kesti tosin viitisen kuukautta palata tähän blogiin, ja ensi viikolla alkaa joulukuu. Astellessani rinkka hiestä liki kulunutta selkää kotikatua oli läkähdyttävä iltapäivä ja pölyinen torkahtanut heinäkuu: matka oli päätöksessä, ihmissuhteet riekaleina ja omituinen irrallisuuden tunne vallannut psykofysiikan. Seuraavat viikot kuljeskelin hajamielisenä pitkin kotikaupunkini pitkiä kuumia katuja eikä mikään tuntunut istuvan muotoonsa. Ikään kuin matkanteon hypersensitiivinen porous olisi jättänyt pitoisuuksiaan verenkiertoon. Jos ei muuta kuin kofeiinia kahvista, jota opin juomaan vasta Varsovassa, kunniakas harrastus, jota ja tupakkaa yllytän aina sydäntykyttävään hybrikseen asti tuhkiksen äärellä kahviloissa, kapakoissa, katutilassa. Yks tuttu vaan, kertoi kerran tarinaa: joviaali anekdootti kahvin ja tupakan transsubstantioitumisesta hyväksi kirjallisuudeksi.
Viime aikoina olen alkanut haikailla takaisin tien päälle. Erityisen voimakas tuo tunne oli viime viikolla marraskuun ankeimpana päivänä, eikä vain musertavan kaamosrasituksen vaan myös höökäpäälläyhteiskunnan sähkövalaistun työnarkomanian vuoksi. Harva se kerta tulee haaveksuttua talviunista. Yhen Samuelin kaa laskettiin, että ne vois kestää syyspäiväntasauksesta kevätsensellaiseen: lokakuun lopusta maaliskuun loppuun. Syötäis neulasia mun synttäripyhänä ja herättyämme viimein yöttömät yöt kuluis silmät auki.
Maankiertäjät pakenevat pimeyden vuorovesiä squateille Espanjaan. Porukka tuttuja lähti roadtripille hullun Euroopan halki tätä tarkoitusta varten hankitulla pakulla. Luen diasporapäivityksiä Barcan kukkuloilla vallatuista linnoista, occupidetyistä pankeista, paahteesta: miksi elämän täytyisi olla oletuksellisesti verkkaista hirttäytymisriittiä. Viimeinen vuosi koulua muovaa arjesta puolinaista zombin elämääkuolemaa, jonka terveet hetket kuluvat lähinnä nukkumiseen. Kävelen pidempiä matkoja kuin olisi tarpeen ja kompensoin sitä tupakoimalla sietämättömästi. Minulla on liikaa aikaa ajatella: tyydyttää keinotekoisia tarpeita, jotka erottavat minut yhä peruuttamattomammin haluistani, eritoten vapau'enkaipuusta. Paikkoihin, joissa minua ei tunneta kahviloissa, syrjähyppyjä yksinäisyyteen, missä arki käy välittömämmäksi ja mielihalut määräävät tekemisiämme enemmän kuin leivän ansaitseminen. Joutomaalla ei tunnusteta intersubjektiivisia arvoja.
